Miten isäni opetti, ettei ruokaa saa haaskata

Jäätelöpaperi

Eräs varhaisimpia lapsuusmuistojani on isäni kanssa kioskilla. Olin korkeintaan viisivuotias ja ostimme jäätelöt, jota syödessäni heitin käärinpaperit roskiin. Ehkä isäni arveli minun olevan tarpeeksi vanha, koska sillä kertaa hän puuttui siihen ja kertoi tarinan, miten hän oli lapsena niin köyhästä kodista, ettei heillä ollut varaa ostaa jäätelöä, vaan he nuoleskelivat kioskilla muiden ihmisten jäätelöpapereita. Hän teroitti, että aina kun ostaa jäätelöä, siitä pitää käyttää kaikki ja nuolla paperit puhtaiksi ennen kuin ne heittää roskikseen. Silloin siitä saa kaiken jäätelön talteen.

Tuosta tapahtumasta on nyt 35 vuotta, mutta edelleen aina jäätelöä ostaessani nuolen käärinpaperit puhtaiksi. En ole ikinä havahtunut, että siinä olisi jotain kummallista, kunnes tyttöystäväni huomautti, että ”Olet ihan hassu, kun nuolet aina nuo paperit.” Jotenkin luulin että kaikki tekevät niin.

Kuukausi sitten olin tilaisuudessa, jossa kuulin henkilöstöravintoloissa olevan ongelma leivän kantapalojen kanssa. Niitä kertyy kuulemma valtava määrä, koska ihmiset eivät halua syödä niitä. Kerroin osallistujille muistoni lapsuudesta, kun en itsekään halunnut syödä niitä, kunnes isäni opetti, että se on leivän paras pala. Siinä on eniten täysjyvää ja vähiten pullaa. Siitä alkaen kilpailimme aina isäni kanssa siitä, kuka saa syödä parhaan palan.

Pienenä tietysti maristaan ruuasta. ”Kaikki ruoka on hyvää” jäi päähän, mutta ei sanottavasti vaikuttanut toimintaan, vieläkin inhoan monia ruokia. Mutta sitten isäni löysi tarinan, jolla marinaa sai edes vähennettyä. Hän kertoi, miten sota-aikaan Mannerheim oli kysynyt kenraali Airolta, pitääkö hän enemmän vaaleasta vai tummasta kaviaarista. Airo oli vastannut ”Herra marsalkka, näin sota-aikana ei saa olla liian nirso. Pääasia että on kaviaaria.” Se naula veti paremmin. Jos ei ollut parasta ruokaa, hän muisti mainita, että ”Pääasia että on ruokaa.” ja koska ihailemani ihmisetkin tyytyivät siihen, niin piti minunkin.

Kun olin pienenä oppinut syömään lautaseni tyhjäksi, se ei vielä riittänyt isälleni. Hän kertoi, että hänen lapsuudessaan ruokaa oli niin vähän, että heidän piti käyttää kaikki energia, mitä sai irti. Niinpä opin, että ruokailun jälkeen lautanen täytyy vielä pyyhkäistä leipäpalalla, että varmasti kaikki ruoka tulee syötyä. Näin tarvitaan vähemmän ruokaa.

Jos meillä oli joskus jäätelöä tai muita herkkuja, totta kai olisin halunnut syödä sen kaiken, tai ainakin enemmän kuin sitä sai. Jälleen isäni avasi tarina-arkkunsa ja kertoi lapsuudestaan, miten hänen äitinsä, minun isoäitini opetti hänen ollessaan pieni, että ”Syönehen hyvä, säästänehen paree”. Täytyy säästää myös tuleville päiville, koska ei tiedä, koska sitä seuraavan kerran saa. Sama päti rahaan.

Isäni oli melkoinen tarinankertoja ja vasta pitkällä aikuisena olen alkanut ymmärtää, etteivät ne välttämättä ihan aina niin totta olleet, mutta mitäpä sillä on väliä. Lapsena aikuisella on valtava vaikutus siihen, miten asioihin alkaa asennoitua. Äitini yritti käskyjä, isäni tarinoita. Ensimmäinen ei toiminut lainkaan, mutta jälkimmäiset muistan edelleen 35 vuoden jälkeen. Jos siis haluat kasvattaa lapsesi olemaan haaskaamatta ruokaa, aloita vaikka kertomalla hänelle tarina siitä, miksi jäätelöpaperit pitää aina muistaa nuolla puhtaaksi. Ruokaa ei ole haaskattavaksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun

Pin It on Pinterest